No niin, yö on nukuttu ja paikat on kipeänä.

Stadionille lähdettiin puoli yhden aikaan haistelemaan fiiliksiä. Tavaroiden säilytys oli sitä luokkaa, etten viitsinyt jättää kassiani sinne, joten Vaimo sai yhden lisätaakan kannettavakseen. Pikkuhiljaa siirryttiin sitten kohti Mäntymäentietä, jossa odoteltiin lähtöä ja katseltiin kisakansaa. Vaimo lähti sitten kahden jälkeen kotiinpäin ja itse siirryin sitten kohti viiden tunnin karsinaa. Lähtö pamahti ja viiden minuutin kävelyn jälkeen päästiin portista läpi ja juoksemaan. Sykemittari näytti puhdasta nollaa ja virittelin vyötä ensimmäisen kilometrin ajan. Vauhtitiellä sitten sainkin sen pelittämään. Jo siellä oli armoton vessahätä (pienempi), mutta en kehdannut vielä mennä pusikkoon. Sinnittelin Meilahteen saakka ja singahdin pusikkoon. Samalla päästin viiden tunnin jänöt karkuun ja kun en ollut ajan kanssa juoksemassa, niin annoin heidän mennä.
Juoksu oli kevyttä ja kulki hyvin. Ilma oli helteinen, muttei kuitenkaan niin paha mitä pelkäsin. Tuulenvire virkisti kummasti. Minulla oli oma Gatorade -pullo mukana, joten skippasin ensimmäiset juomapisteet. Otin tosin vesimukit, jotka kaadoin päälleni. Keilaniemen Gatorade -pisteellä oli mukit loppu, mutta sain kuitenkin täytettyä pulloni sangosta. Onneksi oli oma pullo mukana. Samalla pisteellä joku naishenkilö tarjosi suihkua litran vesikannusta ja otin tarjouksen vastaan - kiitos sinulle.
Perhe oli kannustamassa Lauttasaaressa ja oli ilo nähdä heidät. Vaihdoin muutaman sanasen ja jatkoin matkaa - edelleen erittäin hyvässä kunnossa. Ruoholahdessa sain jo rusinoita ja popsin ne mieluusti suuhuni. Tallinan lautat oli ilmeisesti lähdössä matkaan, koska poliisit pysäyttivät juoksijat n. minuutiksi ja päästivät autoja lauttaan. Ei siinä mitään, tauko oli ihan paikallaan. Munkkisaaressa saatiin ensimmäiset suolakurkut ja vedinkin sitten heti kokonaisen huiviin - ei ehkä ihan järkevää...
Espalle päästyäni liukastelin luumujen seassa ja vatsa aloitti ensimmäiset oireet liiasta Gatoradesta. Ei siinä mitään, ajattelin ja yritin hillitä juomista. Pullo oli kuitenkin kädessä ja siitä tuli hörpittyä ihan huomaamatta. Tähän mennessä olin varmaan juonut jo 2-3 litraa Gatoradea ja olo oli sen mukainen. Ruoholahdessa pitikin jo sitten alkaa kävelemään pieniä matkoja, Yrjökin oli lähellä. Sinnittelin kuitenkin ja pyrin juoksemaan juottopisteiden välit ja jättämään Gatoradet väliin. Ajatuskin Gatoradesta oksetti.
 
Lauttasaaressa oli taas perhe vastassa ja sain heiltä tarvittavaa kannustusta ja muuta evästystä. Kaskisaaren sillalla oli pakko kävellä ja sen jälkeen pakotin itseni juoksemaan. Lehtisaaren mäen taas ryynäsin juoksun ja kävelyn sekoituksella ylös. Sen jälkeen sainkin Petterin kannustamaan ja se oli tarpeen - kiitos siitä. Olo koheni koko ajan ja selkä edellä vastaan tulevien määrä vain kasvoi. Huopalahdessa joku kaveri käveli ja läheisen baarin terassilta kaikui voimahuuto "Mikä mies siellä kävelee!", oikein ärtyisään sävyyn. Hymy oli herkässä ja ilmeisesti kaveri sai tuosta taas voimaa ja jatkoi juosten.
Ennen Tilkan mäkeä oli viimeinen juomapiste ja siinä sain voimanpuuskan ja ajattelin ettei tänne olla tultu kävelemään. Niinpä rypistin viimeiset kilometrit kuuden minuutin kilometrivauhdilla ja porukkaa tuli selkä edellä vastaan oikein kunnolla - sai ihan väistellä. Juuri ennen stadikkaa oli vielä paha ylämäki, mutta sinnittelin sen ylös ja rullasin sitten alamäkeä stadionille. Huomasin perheen katsomossa ja heiluttelin heille terveisiä. Maaliin päästiin ajassa 5:12:14 (brutto), 5:07:15 (netto). Keräilin maalissa ruokasäkkiin kamaa ja lysähdin nurmelle. Voittajafiilis. Jalat oli ihan jumissa, oli pakko alkaa heti venyttelemään. Aikani venyteltyäni poistuin stadikan ulkopuolelle tervehtimään kannustajiani ja vaihtamaan lämpimämpää päälle.

Yksi projekti on nyt saatu päätökseen. Maratoni oli ensimmäinen, muttei viimenen. Nyt jo harmittelen, että pitääkö todellakin odottaa vuosi, että pääsee uudestaan HCM:lle. Kaikki meni ihan nappiin, todella onnistunut tapahtuma.
Tulokseen olen tyytyväinen, tämä oli 1. maraton ja paino maratonaamuna 98,8 kiloa. Tämä suhteutettuna pituuteeni 180 on aika paljon. Ensi kesänä on tarkoitus juosta maraton sitten hieman kevyempänä, painolukemat alkavat kasilla ja tämä tullee näkymään myös loppuajassa.

Kiitoksia tukijoukoille, joista tahdon nimeltä mainita seuraavat: Anne, Oona ja maratonkoira Amanda. Äiti ja isä, Kati ja Krista, appivanhemmat Esko ja Eila, sekä Ville.
Spesialkiitokset Sepolle, jonka treeniohjelmaa (hieman mukaillen...) noudatin ja Johanna Kaliselle, joka hoiti pohkeeni juoksukuntoon.
Lisäksi kiitoksia Kaappimaratoonarille, Martsalle, v.kurpalle, Brookelle ja muille nettitutuille, jotka olette auttaneet pahojen päivien yli.

Jatkan edelleen tämän saman blogin kirjoittamista, nimenmuutosta tulen tosin harkitsemaan.